LATINAN SUDENKUOPPIA JA HOMONYYMEJÄ ETC.

Tempus fugiiit… Latinistin on laatuajallaan pitänyt kirjoittaa Vitruviuksen De architectura -teoksen suomennoshaasteista, mutta tyydyn nyt tällaiseen kokoelmaan latinan ”suodenkuopista” ja homonyymeistä sekä muutamasta muusta tapauksesta, jotka ovat hiljattain tulleet vastaan arkisessa suomennostyössä. Osa on juuri Vitruviukselta.

Sudenkuopilla tarkoitan sanoja, joilla on nykykielissä joko osittain tai pääsääntöisesti eri merkitys kuin antiikin ajan latinassa ja joiden merkitykset nykykielissä voivat välillä hämmentää ymmärrystä. Suomentajan on siis syytä olla valppaana tässäkin mielessä!

Latinan verbi discutere (dis + quatere) ei alun perin liity mitenkään keskustelemiseen tai väittelemiseen, vaan tarkoittaa konkreettisesti pilkkomista, ravistelua, levittämistä tai hajottamista, myös kuvaannollisesti: Cicero puhuu Murenan puolustuspuheessaan vaaran hälventämisestä (periculum consilio discutiam), Plinius kuvailee Naturalis historia -teoksessaan tulen lennättämästä kipinästä (ignis e se favillam discutit). Sen sijaan disputare-verbi tarkoitti jo roomalaisilla mm. keskustelemista ja väittelemistä.

Latinan verbi convincere puolestaan – toisin kuin voisi päätellä vaikka italiasta ja englannista – tarkoittaa esimerkiksi juridiikassa kumoamista ja (argumentin) pätemättömäksi osoittamista, syylliseksi tuomitsemista. Myös italiassa ja englannissa on säilynyt juridinen merkitys ’syyttää kiistattomin todistein’, mutta yleisimmin convincere /convince viittaa vakuuttamiseen ja suostutteluun.

Latinan substantiivi religio voi tarkoittaa paitsi sitä uskontoa myös esim. kirousta, epäilyä, tunnollisuutta, pyhää lupausta tai valaa, myös uskonnollisia menoja. Niinpä Vitruvius käyttäessään Deloksen asukkaiden ja Apollo-jumalan suhteista ilmausta religione liberare ei suinkaan viittaa uskonnosta, vaan kirouksesta vapautumiseen.

Kuten -us-päätteestä voi päätellä, virus on latinaa ja oli käypä sana jo roomalaisilla, joilla se tietenkin tarkoitti eri asioita kuin nykyään, kuten eläimen erittämää tai ihmisen valmistamaa myrkkyä ja myös lääkinnällisesti vaikuttavaa kasvin tai ihmiskehon eritettä. Cicero käyttää skorpionin tappavasta myrkystä ilmaisua mortiferum virus, Plinius käyttää sanaa kitkerästä mausta, ingratum virus. Sananiekka Cicero käyttää sitä jopa jonkun vuodattamasta kitkerästä, piikikkäästä puheesta: evomat virus acerbitatis suae. Virus on neutrisukuinen sana, ja taipuu siten monikossa vira.

Latinassa kuten muissakin kielissä myös on homonyymejä eli samannäköisiä sanoja, joilla on eri merkitys. (Joskus erottavana tekijänä on vokaalin pituus: ānus rengas, peräsuoli, anus vanha akka.) Substantiivi pullus tarkoittaa mm. eläimen poikasta, etenkin nuorta kanaa (tästä tulee italian ja espanjan pollo, kana etenkin ruokamerkityksessä). Sanaa käytettiin myös hellittelymielessä, ’pulunen’. Sitten on tummanpuhuvaa tarkoittava adjektiivi pullus, pulla (!), pullum, itselleni uusi tuttavuus. Sanoilla on aivan erilainen etymologia, kuten homonyymeillä usein: substantiivi on diminutiivimuoto sanasta puer (poika), adjektiivin taustalla taas on kreikan harmaata tarkoittava sana pellos /polios.

Sen verran latinan rakennustermijargonistakin, että calix, joka tarkoittaa yleisimmin mm. maljaa tai vatia, tarkoittaa rakennuskielessä pronssista vesinokkaa, vesiputken suukappaletta, joka sääti yksityisen vedenkäyttäjän saaman vesimäärän. Sana esiintyy tässä merkityksessä tiettävästi vain Vitruviusta myöhemmin eläneellä Frontinuksella, joka kirjoitti laajan teoksen Rooman vesijohdoista. (Googlaamalla löytyy Calix-merkkisiä haaroituskappaleita…) Meidän kalkki-sanammekin kirkollisessa merkityksessä (katkera kalkki, ehtoolliskalkki) tulee tästä samasta calix-sanasta, joka keskiajalla sekoittui lähes samannäköiseen calx-sanaan.

Sokerina pohjalla tällainen tietoisku latinan puhekielestä, Vitruvius-suomennoksen sivuvaikutuksia sekin. Latinan puhekielessä, kuten minkä tahansa elävän (sic!) kielen puhekielessä, oli jo varhain taipumusta vahvistaa ja liioitella sanoja ja ilmaisua (vrt. vaikkapa oman kielemme nykyinhokkisana juurikin tai tämänkaltainen lyhyemmän tällainen-sanan sijaan). Latinassa oli tähän tarkoitukseen korostava partikkeli -met, joka liitettiin pronominin perään: egomet, nosmet etc. Esimerkiksi komediakirjailija Plautus (n. 255–84 eKr.) herkutteli aikansa puhekieltä paljolti jäljittelevissä näytelmissään tällä päätteellä: meamet culpa! Puhekielessä pronomini ipse (itse) lisättiin vielä perään lisävolyymin vuoksi, ja syntyi muoto egometipse. Siitä taas putosi jossain vaiheessa pois alkuperäinen ego-pronomini ja perään tuli vahvistava superlatiivipääte: metipsimu(m). Tämä alun perin kovin sekasikiömäinen pronomini taas on säilynyt sama-pronominina italiassa (medesimo) ja espanjassa (mismo).

 

Tällaista tällä kertaa, väläyksiä latinasta suomentavan kieltämättä kiinnostavasta arjesta!

 

KUVA: roomalainen pronssinen calix siinä yleisemmässä merkityksessään