VAINOJEN UHRIEN KAIKUJA MINUN ROOMASSANI

Tänään 27. tammikuuta vietetään kansainvälistä vainojen uhrien muistopäivää. Rooman kaupungista tulevat tässä yhteydessä varmaan useimmille mieleen kristittyjen vainot ja Colosseum, mutta tämä kirjoitus käsittelee uudempaa aikaa.

Minulle ehdotettiin syksyllä 2002 suomennettavaksi kirjaa, joka tuli paitsi täydentämään myös muuttamaan pysyvästi kuvaani Roomasta, jota olin siihen asti katsellut etupäässä antiikin tai renessanssiajan monumenttien valossa. Käsky on täytetty on italialaisen muistitietotutkimuksen metodologian kehittäjän ja uudistajan Alessandro Portellin mestariteos, jossa hän kertoo – ja ennen muuta antaa haastattelemiensa ihmisten kertoa – Roomassa natsimiehityksen aikana tehdyn Fosse Ardeatinen verilöylyn historiasta, taustoista ja vaikutuksista. Kirjan rungon muodostavat parinsadan henkilön haastattelut. Suomennos ilmestyi erinäisten käänteiden jälkeen vasta 2012 turkulaisen Faroksen kustantamana.

Italia oli liittynyt sotaan vuonna 1940, ja epäonnisen sodan (Pohjois-Afrikan tappiot, liittoutuneiden maihinnousu Sisiliaan ja Salernoon) vaikutukset elinoloihin ja kasvavat sortotoimenpiteet murensivat lopulta kansalaisten luottamuksen hallitukseen. Roomaan tehty ilmapommitus heinäkuussa 1943 merkitsi kuoliniskua 20-vuotiselle fasistihallinnolle. Mussolini syöstiin vallasta, ja kenraali Badoglion hallitus solmi liittoutuneiden kanssa aselevon 8. syyskuuta. Saksalaiset miehittivät Rooman samana päivänä ja ottivat haltuunsa myös maan keski- ja pohjoisosat. Mussolini perusti saksalaisten tiukassa valvonnassa Pohjois-Italiaan nk. Salòn tasavallan.

Saksalaismiehityksen ja Mussolinin nukkehallituksen vastainen vastarinta alkoi heti saksalaisten tultua valtaan. Massiivisen taistelun aloitti roomalaissotilaiden ja siviilien käymä taistelu Porta San Paololla heti tuon syyskuun päivän jälkeen, ja sitä jatkui kaupungeissa ja vuorilla, kunnes 25. huhtikuuta 1945 julistettiin vapautus. Vastarintaliikettä koordinoi Comitato di Liberazione Nazionale (CLN), 'Kansallisen vapautuksen komitea', johon kuuluivat useimmat fasisminvastaisista poliittisista ryhmittymistä. Kuningasmieliset ja Badoglion hallitukselle uskolliset sotilashenkilöt perustivat oman maanalaisen solunsa. Italian vastarintaliike olikin omalaatuinen yhdistelmä kolmea osin erillistä, osin päällekkäistä sotaa: Saksan miehityksestä vapautumiseen tähtäävä kansallinen sota, kapitalisminvastainen luokkasota ja fasismin vastustajien ja Hitlerin ja Mussolinin kannattajien välinen ”kansalaissota”. Partisaaneissa toimi paljon myös nuoria naisia.

Italiassa oli jo 1938 otettu käyttöön juutalaisia sortavat rotulait: juutalaiset eivät esimerkiksi saaneet enää omistaa radiota tai harjoittaa perinteistä lumppukauppiaan ammattiaan, lapset joutuivat pois koulusta. Maaperää oli siis Roomassakin muokattu jo vuosia ennen natsihallintoa. Lokakuun 16. päivä 1943 natsit tekivät Rooman entisen geton alueelle joukkoetsinnän, ja yhden yön aikana vietiin pois yli 1000 juutalaista, joista palasi sodan jälkeen takaisin vain 16, heistä yksi ainoa nainen (joka on yksi Portellin haastattelemista). On huomattava, että Rooma on ainutlaatuinen paikka juutalaisuuden historiassa, sillä siellä on asunut juutalaisia 100-luvulta eKr. alkaen, vieläpä melko samoilla seuduilla nykyisen Trasteveren ja joen tuntumassa, missä luultavasti myös apostoli Paavali asui tuttaviensa luona. Rooman nykyinen pääsynagoga sijaitsee entisen geton alueella, joka on edelleen elävän juutalaiskulttuurin leimaamaa. (KUVA alussa, ohessa katkelma toimintaohjeista Rooman pidätetyille juutalaisille)

Natsienvastaisia iskuja toimeenpani Roomassa etenkin Gruppi d'Azione Patriottica, GAP ('Isänmaallisen toiminnan ryhmittymät'). Vastarintaliikkeen toiminta huipentui partisaanien Rooman historiallisessa keskustassa 23. maaliskuuta 1944 tekemään pommiattentaattiin, jossa sai surmansa 33 saksalaissotilasta. Kostotoimenpiteenä saksalaiset teloittivat vuorokauden kuluessa 335 miestä, joissa oli paljon vankiloista otettuja poliittisia vankeja (mm. Mussolinin pidättänyt karabinieeriupseeri), mutta paljon myös sattumanvaraisesti pidätettyjä miehiä lukumäärän täyteen saamiseksi – kymmenen paikallista yhtä saksalaista kohden – ja juutalaisia peräti 75, lähes neljäsosa. Joukossa oli yksi katolinen pappikin, joka toimi sittemmin esikuvana Roberto Rossellinin elokuvan Rooma, avoin kaupunki pappismiehelle. Nuorin surmattu oli vasta 17-vuotias.

Miten tämä kirja ja nuo sodan ajan tapahtumat sitten ovat vaikuttaneet omaan suhteeseeni Ikuiseen kaupunkiin? Monellakin tavalla. Moni niin tuttu kaupunginosa, kuten Trastevere, Testaccio ja Ostiense, linkittyvät eri tavoin natsimiehityksen ja vastarintaliikkeen vaiheisiin, ja olen sittemmin niissä kulkiessani katsonut paikkoja hiukan eri silmin. Trasteveressä kokoontui lukuisissa yksityistiloissa partisaaneja, Testacciossa taisteltiin natsimiehityksen alkuvaiheessa, sinne kätkettiin aseita ja siellä myös asui paljon juutalaisia. Kirjassa mainitaan monin paikoin Testaccion halki kulkeva suora tie Via Marmorata, joka oli oma jokapäiväinen kulkureittini asuessani 1990-luvun lopulla Ostiensen kaupunginosassa. Ostiensessa puolestaan natsit surmasivat joukon leipomon vallanneita epätoivoisia naisia.

Vatikaanin kupeessa olevaa Piazza della Roverea ei voi nykyään ohittaa ajattelematta sinne lokakuisena yönä 1943 koottuja juutalaisia. Enkä tiennyt odottaessani lukuisia kertoja bussia vastapäätä Marcelluksen teatteria, mikä murhenäytelmä siinä entisen geton alueella oli tapahtunut hiukan yli 50 vuotta aiemmin. Ympäri kaupunkia on talojen seinissä muistolaattoja natsimiehityksen ajan tapahtumista. (KUVA: muistolaatta paikalta, josta natsit kuljettivat pidätetyt juutalaiset pois 16.10.1943)

Kukapa Suomen Rooman-instituutissa Villa Lantessa asunut ei tietäisi Gianicolo-kukkulan juurella sijaitsevaa valtavaa nelisiipistä Regina Coelin vankilaa, jonka ikkunoista vangit tapaavat huhuilla omaisilleen? Juuri sieltä noudettiin maaliskuussa 1944 moni natsien kostotoimenpiteen uhri. Joukkosurman tapahtuma- ja nykyinen muistopaikka, Fosse Ardeatinen hylätty louhos kaupungin ulkopuolella Via Appian tuntumassa, puolestaan sijaitsee kivenheiton päässä Ostiensen-asuinpaikastamme. Silloin ja aiemmin tosin tuli käytyä vain lähistöllä olevissa katakombeissa.

Kävin kesällä 2004 Roomassa tutustumassa varta vasten Portellin kirjan tapahtumapaikkoihin, ja yksi vaikuttavimmista kohteista Fosse Ardeatinen muistopaikan lisäksi oli keskustassa Via Tassolla sijaitseva Museo storico della Liberazione:

Tämä aikanaan uudehko funkkistyylinen rakennus takavarikoitiin natsimiehityksen alussa natsien päämajaksi, ja siinä toimii nykyään in situ museo, joka esittelee natsimiehitystä, juutalaisvainoja ja vastarintaliikettä. Nimi Via Tasso tuli miehitysaikana merkitsemään Rooman asukkaille pahan ruumiillistumaa. Osa selleistä on jätetty alkuperäiseen asuun seinäkirjoituksia myöten. Näytteillä on myös kuivettunut sämpylä, johon vanki on kaivertanut viimeisen viestinsä perheelleen. (KUVA yllä) Historia konkretisoitui itselleni siinäkin, kun näin vitriinissä partisaanien natsien ajoneuvojen tuhoksi käyttämiä itse tehtyjä nelikärkinauloja. Tunteisiin vetosi myös museon seinällä roikkuva verinen paita, joka kuului vastarintaliikeaktiivi ja Einaudi-kustantamon perustajalle Leone Ginzburgille, jonka natsit kiduttivat kuoliaaksi. (Tämä tuli lähelle siksikin, että olen suomentanut hänen poikansa, historioitsija Carlo Ginzburgin teoksia) Keväällä 2014 kävin museossa lukioikäisen tyttäreni kanssa, ja paikalla sattui olemaan koululaisryhmiä vapaahtoisena opastava vanha mies, joka osoittautui yhdeksi Portellin kirjan haastatelluista. Hän oli pikkupoika, kun hänen isänsä surmattiin Fosse Ardeatinella.

Perehtyminen Rooman ja Italian sodan ajan tapahtumiin valotti itselleni myös Italian poliittista historiaa ja nykytilannetta: Italian hallitus muodostettiin sodan jälkeen vastarintaliikettä johtaneiden CLN-puolueiden koalitiosta. Perustuslain pohjaksi tuli 1948 vastarintaliikkeen tuoreille kokemuksille perustuva käsitys osallistuvasta ja yhdenvertaisesta demokratiasta. Kommunistit ja sosialistit oli kuitenkin samoihin aikoihin Yhdysvaltain painostuksesta erotettu hallituskoalitiosta. Vasemmiston kärsittyä 1948 vaalitappion kristillisdemokraattinen puolue pysyi hallituksessa peräti vuoteen 1992 asti. Italian perustuslain fasisminvastainen perusta jäikin paljolti kylmän sodan ja katolisen kirkon vaikutusvallan varjoon, eikä monia sen säädöksistä koskaan toimeenpantu.

Italian seitsemännellä presidentillä Sandro Pertinillä (1978–1985) oli kuitenkin partisaanitausta, ja moni muukin vastarintaliikkeen jäsenistä, myös naisista, vaikutti sittemmin politiikassa.