LATINISTIN MIETTEITÄ                 SUOMENNOSTYÖN ÄÄRELLÄ

Viikot vierivät, tempus fugit. Kaveri kyseli fb:ssa julkaisemani pikkupostauksen nojalla seuraavan blogitekstin perään, joten ajattelin tehdä tällä kertaa koosteen kuukauden aikana julkaisemistani latina- ja antiikkiaiheisista fb-päivityksistä. Niistä tämän blogin idea alun perin lähtikin liikkeelle, mutta yksittäiset spontaanit pohdinnat ovat yleensä turhan lyhyitä omaksi blogitekstiksi.

Suomennostyön ohessa tulee selattua ahkerasti sanakirjaa, mikä usein poikii kaikenlaisia rönsyjä, kuten sanojen etymologioiden selvittämistä ja latinan kieliopin mieleenpalauttamista.

Pandere, passare, passer, pasar, pass...

Latinassa on – arkaaiselle kielelle tyypillisesti – monella sanalla lukemattomia aivan eri merkityksiä, jotka saattavat sitten vielä vaihdella tietyn genren mukaan (esim. juridiikka, grammatiikka, rakennustaito). Tytärkielissä on myöhäislatinasta melko suppeamerkityksisen pandere-verbin (’levittää’) partisiippimuodon passus pohjalta muodostunut verbi, joka on kaikissa näissä kielissä varsin monimerkityksinen, outoa kyllä. Esimerkiksi italian passare ja ranskan passer tarkoittavat mm. kulkea (jotain kautta), kulua (ajasta), ojentaa jotain (vaikkapa suolapurkki pöydässä), viettää (aikaa), päästä läpi kokeesta ym., espanjan pasar voi tarkoittaa myös tapahtumista (¿Que pasa?). Samaa juurta on myös englannin niin ikään monimerkityksinen verbi pass, josta tulee suomeenkin esimerkiksi pelitermi passata.

Perfekti vai imperfekti?

Latinassa (ja romaanisissa kielissä) on perfektillä ja imperfektillä osin erilainen käyttötarkoitus kuin suomessa. Perfekti kuvaa menneisyydessä loppuun tehtyä tai päättynyttä toimintaa (perfectum ’loppuun tehty’), imperfekti jotain keskeneräistä tai jatkuvaa toimintaa (im-perfectum). Omassa kielessämme taas pelataan esimerkiksi objektin sijamuodolla. Sillä on siis väliä, sanotaanko ”Hän hankki myrkyn ja taivutteli orjat” (mukaan juoneen) vai ”taivutteli orjia” (ei ehkä saanut näitä mukaan). Tätä mietin suomentaessani Ciceron Pro Caelio -puhetta. Ja latinassa oli siis se perfektimuoto eli orjat saatiin suostuteltua mukaan rikokseen. Italiassa taas voidaan sanoa Leggevo il libro (imperfekti, luin kirjaa) tai Ho letto il libro (perfekti, luin kirjan (loppuun)).

Manus: muutakin kuin käsi

Suomensin kolmisen vuotta intensiivisesti roomalaisen insinööri-arkkitehti Vitruviuksen De architectura -teosta, ja edeltävä hanke, Ciceron oikeuspuheiden suomennoskokoelma, jäi sen jalkoihin. Nyt kun Vitruvius-hanke on loppusuoralla, olen palannut Ciceron pariin – ja onpa viihdyttävää mutustella vaihteeksi niitä koukeroisia virkkeitä Vitruviuksen enimmäkseen aika suoraviivaisen insinöörilatinan jälkeen. Välillä joutuu hiukan kaivamaan sanojen merkityksiä: esimerkiksi manus voi tarkoittaa paitsi kättä konkreettisesti ja kuvaannollisesti myös mm. joukkiota, porukkaa (jättimäisessä Oxford Latin Dictionaryssa tämä on vasta 22. merkitys, KUVA). Ciceron kehittämä (näin otaksun) napakka ilmaus mulieraria manus olisi siis jotain sellaista kuin ’tämän naisen värväämä joukkio’. Mulierarius on adjektiivi naista tarkoittavasta sanasta mulier (italian moglie, vaimo). Manus on yksi latinan -us-päätteisistä feminiinisukuisista sanoista (italiassakin la mano, le mani).

Ostia: Italian Joensuu

Italiassakin on oma Joensuu, nimittäin Tiber-joen sijainnut antiikin Rooman satamakaupunki Ostia. Ostia on tullut viime vuosina monille tutuksi Tampereen Vapriikin hienosta näyttelystä. (Napoli, Neapolis, on muuten Uusikaupunki.) Latinan sana ostium tarkoitti ovea tai myös (joen) suuta. Ostia on siten monikkomuoto ja taipuukin vaihtoehtoisesti monikon tavoin. Tämä tuli mieleeni siitä kun Vitruvius käyttää De architecturassa sanaa ostium suuresta ja näyttävästä ovesta, kuten temppelin tai myös komean yksityistalon ovesta. Sanan taustalla on latinan suuta tarkoittava os (taipuu oris), josta meilläkin muistuttaa adjektiivi oraalinen (klassisessa latinassa tosin ei ole adjektiivia oralis tms.). Toista latinan ovi-sanaa, ianua, Vitruvius käyttää vain vaatimattomampien yksityistalojen ovista. (KUVAT: blogitekstin alussa Ostia Antican arkeologinen alue, alla antiikinaikainen pronssiovi Rooman Forum Romanumilla)

 Calma, signora!

Tämän huudahduksen (’Älkäähän nyt, hyvä rouva!’) olen kuullut Italiassa useinkin, kun olen vaikkapa ihmetellyt ääneen jotain suomalaiselle käsittämätöntä tapaa tai byrokratian kiemuraa. Teini-ikäisen poikani pelaamassa pelissä latino huudahtaa Calma!, ja sain tilaisuuden selittää hänelle sanan merkityksen. Itselleni oli uutta, että klassisessa latinassa ei ollut vastaavaa sanaa, vaan se omaksuttiin vasta myöhäisantiikissa kreikan lämpöä tarkoittavasta sanasta kauma. Siellä se tarkoitti esimerkiksi helteisen päivän tyyntä tuulettomuutta. Latinassa sana oli alun perin kreikan sanaa lähempänä olevassa muodossa cauma, josta sitten muotoutui calma ja nykykielten vastaavat sanat. Kyseinen kreikan sana taas on pohjalla mm. sellaisissa sanoissa kuin enkaustiikka.

 Tällainen yhteenveto tällä kertaa latinistin arjesta!