KÄSIKIRJOITUKSISTA SOMEKIRJOITTELUUN

Lupasin jossain vaiheessa käsitellä antiikin teksteistä keskiajalla kopioituja käsikirjoituksia, joten tämä blogiteksti liikkuu niiden maailmassa.

Käsikirjoituksella, manuskripti (lat. manu scriptum sananmuk. 'käsin kirjoitettu', it. manoscritto), tarkoitetaan tässä eläimen nahasta valmistetulle pergamentille musteella käsin kirjoitettua tekstiä.

Antiikin tekstien käsikirjoituksia kopioitiin keskiajalla etenkin luostareissa. Kaarle Suuren aikaansaaman suuren kielireformin myötä luostareiden määrää lisättiin tuntuvasti, ja kopioitavien käsikirjoitusten määrä moninkertaistui 800-luvulla. Keskiaikaisia käsikirjoituksia säilytetään useissa tieteellisissä kirjastoissa, Euroopassa esimerkiksi Italiassa, Saksassa, Ranskassa ja Iso-Britanniassa. Useimmista antiikin teksteistä on säilynyt useita eriaikaisia käsikirjoituksia, joiden pohjalta modernit tekstieditiot on rekonstruoitu. Tästä on kehittynyt omia tieteenalojakin: stemmatologia tutkii tekstien kehitys- ja leviämishistoriaa ja rakentaa käsikirjoitusten ”sukupuun”, tekstikritiikissä pyritään rekonstruoimaan alkuteksti.

Joistakin antiikin teksteistä on säilynyt tiettävästi vain yksi käsikirjoitus, kuten Ciceron teoksesta De re publica. Kardinaali Angelo Mai löysi teoksesta noin puolet Augustuksen psalmikirjoituskokoelman alta v. 1819. Käsikirjoitukseen oli uusiokäytetty 700-luvulla Bobbion luostarissa 200–300 vuotta vanhempaa pergamenttia pesemällä sen teksti pois. Ei tiedetä, mitä toiselle puolelle Ciceron teosta oli tapahtunut; kenties se oli tuhoutunut jo aiemmin. Tällaisista ”kierrätetyistä” käsikirjoituksista käytetään nimeä palimpsesti. (Tästä saisikin jo oman blogitekstin!)

Koska aihepiiri on todella laaja, tyydyn raapaisemaan pintaa ja keskityn blogini hengen mukaisesti etupäässä omakohtaisiin kokemuksiini muutamien antiikin tekstien keskiaikaisista käsikirjoituksista. Ja etupäässä kielelliseltä kannalta, vaikka koristeellisista initiaaleistakin (alkukirjaimista) riittäisiasiaa. Omat kokemukseni keskiaikaisista käsikirjoituksista ovat Vatikaanin kirjastosta, Biblioteca Apostolica Vaticana (BAV), jossa on yksi suurimmista käsikirjoituskokoelmista. Osallistuin 1996–97 kansainvälisen keskiajantutkimuksen järjestön FIDEMin (Fédération Internationelle des Instituts d’Études Médiévales) kurssille Vatikaanin kirjastossa, jossa meitä opiskelijoita perehdytettiin käsikirjoitusten tutkimiseen monelta kantilta. Saimme nähdä myös em. Cicero-palimpsestin (samoin kuin Lutherille lähetetyn paavin bullan aikalaiskopion). Sittemmin olen vieraillut BAV:ssa tutkailemassa muutaman suomennoshankkeeni käsikirjoituksia. Opiskeluaikana viittaukset antiikin tekstien editioiden syntyhistoriaan jäivät aika abstrakteiksi, joten oli silmiäavaava kokemus päästä näkemään niitä konkreettisia lähteitä.

Lyhyempi, taloudellisempi

Kun lukee netissä italialaisia vaikkapa lehtiuutisten kommenttiosioita, voi panna merkille saman ilmiön kuin monessa muussakin kielessä, suomi mukaan lukien: sanomista ja sanoja pyritään tiivistämään ja virtaviivaistamaan. Per on tietenkin x, kuten kertolaskun merkkinäkin (xké = perché, xfetto = perfetto). Lyhenteet yleistyivät, kun tekstiviestit olivat suuremmassa käytössä ja joka merkki maksoi (c6 = ci sei). Italian aakkosissa ei ole k-kirjainta, mutta se on yleistynyt epämuodollisessa nettikielessä ja seinäkirjoituksissa ch:n tilalla.

Latinistille tässä ei ole mitään uutta. Jo antiikin roomalaisilla ilmiö näkyi kiveen kaiverretuissa piirtokirjoituksissa, ja samaan törmää keskiaikaisissa käsikirjoituksissa. Niiden kirjoitusalustana käytetty eläinten nahasta valmistettu pergamentti oli kallisarvoista materiaalia, joten usein toistuvista sanoista ja etuliitteistä kehitettiin jo varhain erilaisia lyhenteitä. Myös latinassa per oli yleinen etenkin etuliitteenä, ja se lyhennettiin p:ksi, jonka varren yli tehtiin (kaareva) viiva. Samoin saatettiin lyhentää myös kirjainyhdistelmät par ja por (jotka eivät latinassa ole itsenäisiä sanoja) yli tavurajojenkin, kuten sanassa corpora. Konsonanttiyhdistelmä ps taas lyhennettiin p:nä, jonka yläpuolella oli viiva. Myös monilla latinan sijapäätteillä oli käsikirjoituskäytössä omat lyhenteensä: esimerkiksi -us muistutti pilkkua tai yhdeksikköä, -um oli u, jonka yläpuolella oli aaltoviiva. Lyhenteen käyttö ei aina ollut johdonmukaista, ja samasta sanasta saattaa olla erilainen kirjoitusasu jopa samalla sivulla (TulliuS, Tulli9).

Erittäin yleisessä käytössä oli nykyaikaankin säilynyt et-sanan lyhenne & sekä sanana että kirjainyhdistelmänä, jopa keskellä sanaa: jäljempänä käsitellyssä 800-luvun Cicero-käsikirjoituksessa on innovatiivisesti sellaisiakin muodostelmia kuin vid&tur (videtur), plac& (placet), po&ę = poetae). Et-sana alettiin merkitä noin 1100-luvulla myös nykyistä viivatonta numeroa seitsemän muistuttavalla merkillä, ja esimerkiksi Saksassa olivat käytössä kummatkin tavat. Nykyinen oikein-merkkikin juontuu keskiajan käsikirjoituksista, sillä se tarkoitti id est ’se on'. Otsikkoa tarkoittava rubriikki taas tulee latinan punaista tarkoittavasta sanasta ruber, sillä käsikirjoituksissa otsikot ja alkukirjaimet kirjoitettiin usein punaisella musteella. Jotain tärkeää kohtaa osoittamaan on usein piirretty sormea osoittava käsi (nota bene), jollaista käytettiin vielä jokin aika sitten Suomessakin esimerkiksi lehti-ilmoituksissa

Descriptio codicis: Ciceroa Kaarle Suuren ajalta

FIDEMin kurssin tehtäviin kuuluivat mm. descriptio paleografica (käsikirjoituksen ”käsialan" kuvaus) ja descriptio codicis (käsikirjoituksen fyysisen ja kieliasun ym. laajempi kuvaus). Kuvauksen kohteen sai itse valita, ja päädyin jälkimmäisessä Ciceron Tusculanae disputationes -teoksen Kaarle Suuren aikaiseen käsikirjoitukseen 800-luvulta. Historian siivet siinä havisivat, kun käsikirjoitusta selatessani ajattelin, että se oli hyvinkin saatettu kopioida suoraan antiikista säilyneestä käsikirjoituksesta. Kuvauksessa tarkasteltiin ensin pergamentin laatua, joka ei tässä tapauksessa ollut hienointa mahdollista (hienointa ja kalleinta saatiin vasikannahasta): nahan ”nurjan” puolen karvanjäljet erottuivat hyvin, lehtien paksuus vaihteli ja niissä oli useita reikiä. Isoimmat reiät olivat olleet ei-niin-laadukkaassa nahassa alunperinkin, koska teksti oli kirjoitettu kiertämään ne huolellisesti. Pienemmät reiät olivat matojen tekemiä. Pergamentissa myös näkyi useita poishankaamisen jälkiä.

Seuraavaksi tarkastelin käsikirjoituksen kirjoitustyyliä ja koristelua. Karolingista minuskelia muistuttavasta kirjoitustyylistä saattoi päätellä, että asialla oli ollut ainakin kolme eri kopioijaa. Ensimmäisen kopioijan latinan taidoissa oli toivomisen varaa, ja myöhemmät lukijat ovat usein korjanneet marginaaliin oikean muodon (magno dissensio > magna d., cenent > censent). Jopa latinan sananrajoissa on välillä horjuvuutta: kopioija kirjoittaa järjettömän lauseen quid si er ogavero, ja joku on taas korjannut marginaaliin quid si te rogavero. Joskus marginaalissa ehdotettu korjaus voi mennä hyperkorrektismin puolelle, kuten 1400-luvun Cicero-käsikirjoituksessa: erisnimi Cotta on kirjoitettu marginaaliin Cocta.  (KUVA: karolingista minuskelia).

Käsikirjoitusten marginaaleissa on usein paitsi korjauksia myös (munkkien tekemiä?) huomautuksia, jopa aforismeja. Jonkun sulkakynästä on tämä Ciceron teksti kirvoittanut lausahduksen Tum est dulce mori cum delectat vivere (’Silloin on suloista kuolla kun elämä maistuu'). Venuksen iloja käsittelevässä kohdassa kenties joku ankara munkki – ehkä jopa kopioija itse – on lisännyt marginaaliin kitkerät sanat Haec laetitia quam turpis sit satis (’Tällaiset ilot ovat todella häpeällisiä'). Marginaalimerkinnät saattavat toimia myös eräänlaisina väliotsikoina, kuten tässä Contra Peripateticos.

Paleografisessa kuvauksessa tarkastelin paljon myöhäisempää käsikirjoitusta, 1400-luvun humanistisella minuskelilla kopioitua kristillisen kirjailijan Lactantiuksen teosta. Siinäkin erottui kolme eri ”käsialaa", joista kaikista kävin läpi kaikkien kirjainten kirjoitustyylit. Kurssityöhön piti jäljentää mahdollisimman tarkasti käsin kukin kirjain ja kommentoitava ensi alkuun, kuinka monesta viivasta se muodostui. Kuvailin kirjainten ulkomuotoa tyyliin ”kaareutuu sekä ylhäältä että alhaalta” (i). Hyvin yleistä oli, että kirjaimen ulkomuoto oli hiukan erilainen sanan lopussa, varmaankin myös dekoratiivisista syistä; esimerkiksi m on sanan lopussa usein kallellaan, rovesciata, jolloin se muistuttaa kolmosta (eni3) tai r:stä käytetään "pitkähäntäistä” isoa kirjainta (innocenteR). S on usein sanan lopussa koristeellinen pitkä kiemura. Monista kirjaimista, kuten c:stä ja t:stä, esiintyi tuohon melko myöhäiseen aikaan koristeellisia yhdistelmiä (ligatura). Myös kirjoituksessa käytetyt lukuisat lyhenteet piti kuvata tarkasti, mainittakoon niistä esse-verbin lyhenne ee, jonka päällä on kaksi minikokoista s-kirjainta. (KUVA: humanistista minuskelia) 

Paluu pergamenttien äärelle

Kun seuraavan kerran kävin Vatikaanin kirjastossa keväällä 2014, oli moni asia muuttunut: käsikirjoitusten 1990-luvun lopulla aloitettu digitalisointi oli saatettu loppuun, vanha pahvinen kirjastokortti piti vaihtaa uuteen, kirjastossa oli otettu käyttöön sähköinen kulkulupa esimerkiksi hisseihin etc. Koska olin viimeksi osallistunut muiden ihmisten järjestämälle kurssille, uutta oli sekin, että kirjastossa asiointiin tarvittiin nyt kirjallinen suositus perusteluineen (sain sen Suomen Rooman-instituutista). Sekin oli uutta, tai sitten päässyt unohtumaan, että tarkasteltavaksi halutut käsikirjoitukset piti tilata aamupäivällä, ja ne sai noutaa käyttöön iltapäivällä.

Tällä kertaa tarkastelin kolmeen suomennostyöhöni liittyvää käsikirjoitusta: kahta Ciceron De oratoren (Puhujasta) käsikirjoitusta, kahta Quintilianuksen Institutio oratorian (Puhujan kasvatus) käsikirjoitusta ja Ciceron puheita käsittävää käsikirjoitusta. Nämä kaikki ovat 1400-luvulta. Varsinaisen historian siipien myrskyämisen aiheutti näistä viimeinen (Urb. Lat. 327) eli Quintilianuksen teos, jonka kuuluisa italialainen humanisti Poggio Bracciolini kiiruhti itse kopioimaan löydettyään sen unohdettuna ja pölyttyneenä sveitsiläisen St. Gallenin luostarin vankilasta (!) 1416. Käsikirjoituksen lopussa ovat hänen haltioituneet sanansa, joissa hän kertoo ainutlaatuisesta löydöstään (Quintilianuksen teos ei ollut aiemmin ollut saatavilla kokonaisuudessaan eikä näin hyväkuntoisena). Kopioimiseen antiikin tekstien innokas metsästäjä ilmoittaa käyttäneensä 54 päivää, diebus LIIII.

 

Mikäli joku kiinnostui laajemminkin keskiaikaisista käsikirjoituksista, suosittelen lämpimästi lukemaan ensi alkuun Tuomas Heikkilän kompaktin ja runsaasti kuvitetun kirjan Piirtoja ja kirjaimia. Kirjoittamisen kulttuurihistoriaa keskiajalla (SKS 2009). Siinä on kerrottu kaikki olennainen keskiajan käsikirjoituksista, myös Suomen oloista.