ARKISTOJEN AARTEITA 800-LUVUN PIACENZASTA

Tämänkertaisen blogitekstini piti käsitellä antiikin ajan teosten keskiajalla kopioituja käsikirjoituksia, mutta se saa odottaa, sillä sattuneesta syystä juuri nyt on lähellä sydäntä hiukan toisenlainen keskiaikainen aineisto. Pohjoisitalialaisen, Milanosta 50 km kaakkoon sijaitsevan Piacenzan kaupungin katedraalin (KUVA) ja Sant'Antoninon basilikan arkistoissa säilytetään kokoelmaa 800-luvulla pergamentille käsin kirjoitettuja yksityisoikeudellisia asiakirjoja. Väitöskirjani vielä muotoutumattomana aiheena on näiden 800-luvun asiakirjojen latinan kielen syntaksin muutokset romaanisten kielten (italian) suuntaan. Niitä ei ole juurikaan tutkittu kielelliseltä kannalta.

Nyt olen kaivanut jo hieman pölyttymään päässeen tutkimussuunnitelmani naftaliinista tuoreiden, odottamattomien ja innostavien haasteiden edessä.

Latinan ja romaanisten kielten tutkijat ovat 1800-luvulta asti kiistelleet siitä, missä vaiheessa latina lakkasi olemasta "elävä", puhuttu kieli ja milloin voidaan puhua jo romaanisista kielistä, latinan tytärkielistä, eli lähinnä espanjasta, italiasta, portugalista, ranskasta ja romaniasta. Yleisesti siirtymisen puhutusta latinasta romaanisten kielten varhaismuotoihin arvioidaan sijoittuvan vuosien 750 ja 850 välille. 

Siitäkin kiistellään, oliko koko ajan kyse saman kielen kahdesta eri muodosta. Missään vaiheessa ei ehkä edes olisikaan vallinnut mitään diglossiaa eli ns. standardi- ja vulgaarilatinaa. Toisaalta ei ehkä voida olettaa, että 600–800-luvuilla eläneet ihmiset itse edes pitivät ”korkeakulttuurista” latinaa ja paikallista puhuttua latinaa eri kielinä, kuten myöhemmät sukupolvet. Voidaan myös sanoa, että puhuttu latina ei edes varsinaisesti hävinnyt, vaan vain muuttui sukupolvesta toiseen, ja vähitellen siitä alettiin käyttää alun perin latinaan liitettyä adverbiä romanice (josta ”romaaninen”), kun taas lingua latina viittasi enää vain antiikin latinaa mukailevaan kirjoitettuun kieleen. 

Osa tutkijoista korostaa kielen jatkuvaa muutostilaa: latinankaan kirjoitusasu ja ääntämys ei missään vaiheessa ollut staattinen, vaan kehitys on ollut jatkuvaa yli 2000 vuotta, ja nykyiset romaaniset kielet edustavat siten latinan myöhempää kehitysvaihetta. Nykyään myös katsotaan, että latina olisi pysynyt yleisenä kommunikointivälineenä myöhempään kuin pitkään otaksuttiin ja että puhuttu kansankieli olisi irtaantunut emokielestä hitaammin kuin romaanisen filologian tutkimuksessa on perinteisesti katsottu. 

Tutkimukseni aineiston muodostavat Piacenzan kaupungin (lat. Placentia) ja sen ympäristön vuosilta 816–899 säilyneet asiakirjat (yht. 319 kpl), jotka sisältyvät laajaan Chartae Latinae Antiquiores  -julkaisuun (Suomessa saatavilla kokonaisuudessaan Helsingin yliopiston kirjastossa, nykyään myös verkossa). Minun ei siis tarvitse tutkimusta varten tirkistellä alkuperäisiä, usein kehnosti säilyneitä pergamenttiasiakirjoja, sillä ”omat” asiakirjani on julkaistu vv. 2003–2007. ChLA-aineisto käsittää yksityisoikeudellisia, esimerkiksi maankäyttöön liittyviä, useimmiten pergamentille (charta) kirjoitettuja asiakirjoja 600–800-luvuilta. Piacenzan ohella esimerkiksi Luccasta on säilynyt laaja asiakirjakokoelma.

Julkaisussa on kustakin asiakirjasta valokuva ja asiakirjan sisältämä teksti editoituna. Lisäksi kuvaillaan pergamentin koko, muoto ja kunto, jotka saattavat vaihdella paljonkin. (KUVAT)

Tarkastelemani ajanjakso, 800-luku, on kielellisesti hyvin merkittävä. Latinan kielen rappiosta jopa kirkonmiesten keskuudessa huolestunut Kaarle Suuri toteutti suuren kielireformin, ja 800-luvulla myös kopioitiin luostareissa ennätysmäärä antiikin kirjallisuutta. Kielireformin mukaisen myöhäisantiikin vaiheeseen palautetun latinan voidaan olettaa vaikuttaneen asiakirjojen kieleen jo vuosisadan alusta asti. Piacenzan asiakirjoissa karolingisen korjaamisprosessin alku sijoittuu 800-luvun alkuun, etenkin vuodesta 815 eteenpäin. Piacenzan alue myös oli läheisessä yhteydessä karolingien keisarikunnan kulttuurikeskuksiin, kuten Bobbion luostariin. (KUVA: Kaarle Suuri)

Asiakirjojen kirjoittajat olivat pääasiassa notaareita, joskus kirkonmiehiäkin. Jotkin foneettiset muutokset johtuvat selvästi siitä, että kirjuri on ollut kaksikielinen ja ääntänyt ja siten myös kirjoittanut latinaa eri tavalla kuin roomalaissyntyinen. Germaanikirjurit kirjoittivat etenkin okklusiivi- eli umpiäänteet soinnillisina: b:n sijaan p (epdomatas), v:n sijaan f (fisa = visa), d:n sijaan t (vitetur = videtur), g:n sijaan k (crano = grano). 

Tekstit ovat kielitieteilijälle erittäin kiinnostavia, koska niissä näkyy lukuisia latinan ajallisen variaation mukaisia romaanisia piirteitä. Keskityn tutkimuksessani syntaksin eroihin ja muutoksiin kaavamaisten ilmausten ulkopuolelle jäävissä vapaammin muotoilluissa, tapauskohtaisissa kohdissa, joskin niiden syntaksi on usein varsin suppeaa. Esimerkkejä tällaisista muutoksista ovat usein taivutukseltaan vaillinaiseksi, irralliseksi formulaksi kangistuneen accusativus cum infinitivo -rakenteen ja sivulauseiden käyttö, romaanisen perfektirakenteen (apuverbi + pääverbin partisiipin perfekti), passiivirakenteen ja de-genetiivin käyttö sekä latinan demonstratiivipronominien kehitys romaanisen määräisen artikkelin suuntaan. 

Piacenzan alue kuului 800-luvulla ensin Kaarle Suuren pojan, frankkien keisari Ludvig Hurskaan ja hänen poikansa Lotharin, vuodesta 843 pelkästään Lotharin laajaan hallintopiiriin (Regnum Italiae), kun frankkivaltakunta oli Verdunin sopimuksella jaettu kolmeen osaan. Oma kuriositeettinsa on Ludvigin ja Lotharin nimien kirjoitusasun suuri vaihtelu asiakirjojen alkusanoissa: Hlodovuicus, Hludovicus, Hludovuicus, Hluduivicus, Hluduvicus; Hlohtarius, Holtarius, Hlotharius, Hlut(t)harius, välillä jopa Lotharius… Kielisikö uppiniskaisesta asenteesta valtaapitäviin?

Näissä 800-luvun asiakirjoissa esiintyvät jo kaikki pääasialliset myöhäislatinan poikkeavat kirjoitustavat, joista yleisimmät ovat latinan ae-diftongin korvaaminen e:lla ja h:n poisjättäminen. Epävarmassa siirtymävaiheessa esiintyy myös paljon hyperkorrektismeja: diae eikä die, diaem eikä diem, aeclesia eikä ecclesia, jopa sellaisia muotoja kuin largiaetatem, piaetatis, custodiaere (= custodierit!), poduaero (= potuero!). Myös h:n ääntymättömyys aiheuttaa hyperkorrektismeja: in homnibus (tässä omnibus on ehkä saanut vaikutteita hominibus-sanasta). Latinan -ct- on tässä vaiheessa jo kauan ääntynyt italialaisittain -tt-, joten latinan oma -tt- kirjoitetaan usein hyperkorrektisti -ct-: promicto (= promitto). Latinan -qu- tuottaa joskus hankaluuksia kirjurille, ja se on voitu sijoittaa hyperkorrektisti yleisiinkin latinan sanoihin -co-:n sijaan: quoram (= coram), loquo (= loco) – jopa diquo (= dico), vaikka italiassa on säilynyt sama verbimuoto dico.

Samassa asiakirjassa myös voi esiintyä sekä antikisoivia, klassisen latinan kirjoitusasua noudattavia, että pitkälle romaaniseen suuntaan kehittyneitä muotoja. Kirjoitetussa kielessä säilytetyt mutta ääntämyksestä täysin kadonneet morfologiset päätteet (esim. -itur, -abis, -ibus) olivat jo vuosisatoja kuuluneet vain luku- ja kirjoitustaitoisten henkilöiden kielenkäyttöön. Oikeasta kirjoitusmuodosta, kuten ääntymättömistä loppukonsonanteista epävarmat kirjurit saattoivat myös kehittää hyperkorrekteja, väärin korjattuja muotoja yleisistäkin sanoista (esim. adque, jopa adquem < atque, tamtum < tantum, homnia < omnia) ja jopa asiakirjakieleen kuuluvista kiinteistä ilmauksista (constad < constat). Voidaan pohtia, missä määrin näitäkin ”korjauksia” tehtiin karolingisen kielireformin nimissä. Karolingisen kielireformin mukaista korjausten kohdistamista, rajoja ja vaihtelua aikakauden, paikkojen ja henkilöiden mukaan ei ole juurikaan tutkittu.

Esimerkiksi latinan ad- ja ab-prepositiot sekoittuvat 800-luvun asiakirjakielessä jatkuvasti, koska loppukonsonantteja ei enää ollut vuosisatoihin äännetty, vaan kumpikin prepositio ääntyi pelkkänä /a/:na. Akkusatiivi ja ablatiivi eivät morfologisesti enää eronneet toisistaan, koska fonologinen vokaalipituus ja loppu-m olivat hävinneet jo vuosisatoja aiemmin Kirjoitustapa ad on paljon yleisempi ja sitä on usein käytetty ab-preposition sijaan: livello ad me facto. Myös jonkinlaisia datiivimuodon ja prepositiorakenteen yhdistelmiä esiintyy (ad heredibus meis). Kirjoitustapa ab näyttäisi esiintyvän ainoastaan vakiintuneissa, toistuvissa formuloissa ja olisi siten pelkkä arkaismi: defendere ab omni hominem. Ad-preposition käyttö ab-preposition sijaan voi johtaa akkusatiivin tai jopa nominatiivin näköisen muodon vakiintumiseen ablatiivin näköisen muodon sijaan: ad presentem die eikä a presenti die. Prepositio ab esiintyi puhutussa latinan kielessä usein vahvistettuna yhdistelmänä de ab, mistä sai alkunsa uusi (italian) prepositio da, joka paikoin jo esiintyy näissä asiakirjoissa (da uno caput). Kirjoitustapa a on melko harvinainen ja esiintyy ainoastaan konsonantin edessä: a livelli, a presenti die. 

Minulla oli kesäkuussa 2015 onni päästä käymään Piacenzan katedraalin (Duomon) uumeniin kätkeytyvässä pienessä arkistossa, jossa säilytetään osaa tutkimusaineistoni alkuperäisistä asiakirjoista. Nämä 800-luvun asiakirjat ovat olleet samassa paikassa koko olemassaolonsa ajan, joskin alkuperäinen samalla paikalla sijainnut kirkkorakennus on palanut. Ystävällinen arkistonhoitaja (jolle yhtä ystävällinen kirkosta tapaamani pappishenkilö soitti ja sopi vierailusta) esitteli minulle kahdessa eri tilassa toimivaa arkistoa, joista nuorempi on 1600-luvulta hienoine kattoon asti ulottuvine arkistokaappeineen ja pahvin edeltäjästä, tuhdista lumppupaperista tehtyine yhä käytössä olevine arkistolaatikkoineen. (KUVA) (Arkistoreissu ei muuten peri-italialaiseen tapaan alun perin sujunut ihan mutkattomasti, mutta siitä saisi jo oman blogipäivityksen…)

Italiasta avautui jälleen aivan uusi puoli, kun tajusin, että ympäri maata on lukemattomia vastaavanlaisia pienehköjä arkistoja, joissa säilytetään paikallisia asiakirjoja aina keskiajalta asti – ja suurin osa niistä odottaa yhä editoimista ja julkaisemista.